Journalismia käsityönä

Kuvatekstilläkin on väliä. Tässä keikistelee toimittajanalku Annu Laine.

Olen jo lyhyen työrupeamani aikana oppinut sen, että lehden toimittaminen on käsityötä. Paikan päälle meneminen ja oikeiden kysymysten esittäminen ei riitä.

Kirjoittaessa juttua täytyy ajatella itseään maailman selittäjänä. Minun täytyy asettaa itseni kohderyhmään kuuluvan kenen-tahansa rooliin ja kuvitella, että kuulen asiasta ensimmäistä kertaa, vaikka olen juuri oppinut siitä kaiken ja vähän enemmän.

Lukijat eivät saa kuitenkaan tuntea itseään tyhmiksi tai kokea juttua tylsäksi. Mikä tässä jutussa on todella uutta ja mielenkiintoista? Uutisen englanninkielinen vastine news ei turhaan ole suoraan käännettynä "uudet" tai "uutta".

Otsikoimisen rakettitiedemäisyys näkyy eritoten iltapäivälehdissä, joissa parhailla skuupeilla ja shokeeraavimmilla kansiväitteillä tuotetaan lehtien myyntisaldo. Aivan yhtä skandaalinkäryisiä otsikoita ei sanomalehdistä löydy, mutta otsikoinnilla todella on väliä.

Kun olen saanut tekstin oikeaan muotoon, on ajateltava sitä, kuinka juttu sijoittuu lehden sivuille. Mi(t)kä kuva(t) laitetaan? Mitä kuvassa tapahtuu, keitä siinä on, mitä uutta tahdon kertoa kuvatekstissä?

Sitten pohditaan, halutaanko juttuun vinkata etusivulla. Jos kyllä, on mietittävä kiinnostusta herättävä vinkki sisäsivuille, valittava toinen juttuun liittyvä kuva ja kuorrutettava se kuvatekstillä.

Jos sanomalehti julkaisee juttunsa myös verkkolehdessä, muunnetaan jutusta vielä lyhyt nettisähke, joka luonnollisesti kaipaa vielä yhtä käyttämätöntä kuvaa ja kuvatekstiä.

Ja kaiken tämän tekee yksi ja sama toimittaja, joka on oman juttunsa asiantuntija (toim.huom. näin siis meillä, ei kaikkialla).

Täytyy todella arvostaa alalla olevia työmyyriä, sillä kaikkeen ylläluettelemaani menee itseltäni helposti puoli työpäivää tai enemmän. Vaikka käsityöläisyys vie aikaa, se takaa lehtien persoonallisuuden ja omaleimaisuuden säilymisen.

Tällä hetkellä sekä Alma Mediassa että TS-Yhtymässä käydään yt-neuvotteluja. Toivottavasti niiden lupailemat työtapojen tehostukset tarkoittavat todella parannuksia toimitusten yhteistyöhön, eivätkä sitä, että toimittajia vain vähennetään entisestään ja itse tuotetun materiaalin määrä lehdissä vähenee.

Emmehän tahdo lukea samoja juttuja lehdestä toiseen, emmehän?

Spermapankki

Tunnelmia siittolasta.

Työhuonekusipäisyys

Eilen oli ensimmäinen päiväni uudessa työssä. Kättelin useita kymmeniä ihmisiä ja nyökyttelin hymyillen jokaiselle tervetulotoivotukselle.

Minut istutettiin urheilutoimituksen viereen omaan työhuoneeseen, jossa kattoikkunan taittamassa kirkkaassa luonnonvalossa sain tutustua rauhassa työpuhelimeeni, nauhuriini, avaimiini ja lukuisiin tunnuksiin eri ohjelmiin tietokoneessani.

Olen tehnyt monenlaista työtä ennen tätä, mutta en ikinä olisi osannut arvata, kuinka tällainen kohtelu voi nostaa pissan päähän. Minulla, ihmisellä, joka vielä pari viikonloppua sitten pyyhki juoppojen kuolaa pelimerkeistä, on oma työhuone oikeassa toimituksessa ja oma työpuhelin, jolla hoitaa haastattelut ja yhteydenotot ja oma sähköposti, jonne vihaiset lukijat voivat purkaa tuntojaan.

Hetken ehdin olla täysin oman asemani lumoissa, kunnes havahduin todellisuuteen. Kaikki tämä ei siltikään tee minusta hyvää toimittajaa. Vaikka napsuttelen SSS-kynää omassa huoneessani ja vaikka vaihdan työpuhelimeeni mieluiseni soittoäänen, en siltikään ole vielä yhtään mitään.

Uusi vaiherikas yö kummallisessa asumuksessani ei lainkaan auttanut jännitykseen tulevasta aamusta. Naapurin sekava muusikkopoika ramppasi yömyöhään puolen tunnin välein savuilla ja sanomalehti napsahti luukusta ikävästi juuri kun olin nukahtanut. Valveilla tai en, päässäni pyöri koko ajan yksi asia: entä jos en pärjääkään?

Tämä päivä tuli, tämä päivä meni. Olen taas montaa ensimmäistä kertaa köyhempi. Ensimmäinen juttukeikka, ensimmäinen haastattelu, ensimmäinen julkaistu juttu.

Nesteet ovat laskeneet, mutta hymy on huulilla yhä.

Sonneista, Mariskooleista ja paluumuuttamisesta

Meinasin kirjoittaa, että pitkästä aikaa tulee sitten ihan pelkkää aivotonta höpinää, mutta olihan sitä jo eilen tuo darroissaan kirjoitettu Krapulapäivitys. Valehtelen itselleni aivan huomaamatta.

Mielessä on lähinnä tällaista ilmoitusluontoista asiaa. Huomenna pakkaan tavarani ja muutan kesäksi takaisin vanhaan kotikaupunkiini Saloon. Sieltä päin olevat saavat sitten tihrustella nimeäni päivittäin paikallislehden sivuilta, kun Salon Seudun Sanomat otti minut harjoittelijakseen tulevaksi neljäksi kuukaudeksi.

Oman twistinsä muuttoon luo se, että tulen asumaan keinosiementäjien varastohuoneessa, jossa on sammiollinen sonnin spermaa, reikä vessan lattiassa eikä lainkaan jääkaappia tai suihkua. Kyllä. Otan tämän aivan seikkailun kannalta. Ja tahdon myös todistaa, etten ole ihan niin kermapersekaupunkilainen kuin mitä luullaan.

Viikonloppu oli aivan mieletön. Idiomatic perjantaina Doriksessa loistava, Matin bileet (Moi Matti! Luet kuitenkin) ja jallua Mariskoolista Amadeuksessa lauantaina loistava ja eilen Maisa ja aurinko l-o-i-s-t-a-v-a. Pakko tykätä mun elämästä. Ja erityiskiitos viikonlopusta Antille, olet rakas.

Tänään vielä tuo vappu, ja vieläkin vitivalkoinen ylioppilaslakkini pölyttyy äitini komerossa Somerolla. Kai sitä ilmankin voi poksautella skumppaa. (Kuulostaa lievästi siltä, että olen alkoholisoitumassa. No, raskas työ vaatii raskaat huvit.)

Illan musiikit ovat jo tiedossa. Ihmiselle, jolle suomiräppi on muutoin suuri kauhistus, on Paleface tehnyt loistavan poikkeuksen sääntöön. Uusi levy kotiutui tähän huusholliin heti julkaisupäivänä keskiviikkona ja rakkaus syttyi viimeistään seuraavana päivänä. Omaksi suosikikseni on noussut levyn nimikkoraita Maan tapa.

Seuraavan kerran sitten Salosta postailen jahka olen kotiutunut, sikäli kun se edes on mahdollista. Nyt mieletöntä työväen juhlaa kaikille, HV vaan!

Krapulapäivitys

Kyösti Pöystille ylivoimaisen krapulan tarjoilee Phil Collins. Kuva täältä.

Sunnuntai on darran pyhä päivä. Kristinuskon luomiskertomuksessakin Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä, ja  epäilen että hyvästä syystä: varmaan hän loi lauantain työpäivän päätteeksi pullon punkkua ja humaltui omista kyvyistään.

Suosikkisarja Pasilassa taas aikoinaan teorioitiin ehdollistuneesta kännistä. Sen mukaan suomalaiset menisivät känniin silkasta tottumuksesta viikonlopun tullessa, vaikka alkoholia ei olisi mailla halmeillakaan. Aamulla he heräisivät krapulassa tietämättä mikä heihin iski. Tämän tottumuskrapulan johdannaisia taas ovat nk. myötäkrapula sekä kaikille tuttu henkien taisto, moraalinen krapula eli "morkkis", joka ei välttämättä edes vaadi kolmen promillen kiskaisua.

Minä olen viimeisen vuoden ajan ollut hyvin harvoin menojalalla. Työaikani sijoittuivat tavallisimmin perjantai- ja lauantaiöiden pikkutunneille, joten saatoin silti seurata vierestä muiden irrottelua. Näin en ole päässyt edes ehdollistamaan humalatilaani noihin kellonaikoihin, vaikka työympäristöni olikin niin viinanhuuruinen, että etanoli olisi voinut suodattua ilmasta ihoni läpi suoraan vereeni.

Sunnuntai on tästä huolimatta ehdollistunut krapulapäiväkseni. Minun krapulalaatuni vain on useimmiten erilaista lajia kuin itsensä baaritiskin alle juoneilla. Saatan ottaa osaa avomieheni dagenefteriin sekä suruun tyhjentyneestä viinakaapista kokemalla selittämätöntä päänsärkyä ja käsien tärinää. Lisäksi sunnuntai summaa päättyneen viikon tapahtumat ja seitsemän päivän epäonnistumisten märehtiminen se vasta saakin aikaan asteikkojen yli ulottuvan morkkiksen.

Ennen kaikkea sunnuntai on jo lähtökohtaisesti masentava siksi, että nurkan takana koputtelee taas uusi maanantaiaamu. Yritä siinä nyt käyttää lepopäivä ennen arkiviikkoa hyväksi, kun tukka on niin kipeänä että matka sängystä vessaan tuntuu ylivoimaiselta ja anopin lahjamaljakon uhraaminen hyvään tarkoitukseen alkaa tuntua loistavalta ajatukselta. Ja vaikka oikeaa krapulaa ei olisikaan, ei sunnuntaina vaan pysty rentoutumaan päässään tieto siitä, että kymppiuutisten jälkeen on pestävä purukalusto ja mentävä armottoman herätyskellon viereen nukkumaan.

Sinä, joka samaistuit punaisine silminesi täysin tähän tekstiin: minulla on hyviä uutisia. Ylihuomenna vietetään työväen juhlaa. Kyllä sinä huomisen selvität vaikka päälläsi seisoen ja sitten töiden jälkeen uuteen nousuun. Ja mitä krapulaan tulee, niin onhan sen pakko olla kevyempi tiistaisin.

Hyvää vappua kohtuudella kaikille!

Kiintiönuoleskelijat

Vihreiden kansanedustaja ja kehitysministeri Heidi Hautala kirjoittaa Vihreässä blogissa kannattavansa pörssiyhtiöiden hallitusten naiskiintiöitä. Miesten "saunaseurojen" ja "hyvä veli" -suhteiden epäillään takaavan miesvoittoiset johtoportaat. Perusteina naiskiintiöille Hautala esittää niiden tuomaa laajempaa tasa-arvoista toimintakulttuuria ja sitä, etteivät kaikki naisten hallituspaikat kasaantuisi yksille ja samoille naisille.

Naiset ovat älykkäitä. Naisilla on koulutusta, osaamista ja tietotaitoa. Naiset ovat määrätietoisia ja vahvoja toimijoita. Ja naiset ovat kaikkea tätä aivan yhtä paljon kuin miehetkin. Sitä ei käy kiistäminen.

Sen sijaan, että tässä ongelmassa keskityttäisiin sukupuolijakoon, voitaisiin nimenomaan tarttua miesten saunakulttuuriin. Suhteilla ja suulaalla puheenparrella johtoasemiin on luikerrellut monia miehiä, jotka ovat tarttuneet kaverin auttavaan käteen. Samalla joku huomattavasti pätevämpi, sukupuoleen katsomatta, on jäänyt rannalle ruikuttamaan, koska ei ole kohotellut kansallisjuomaa ja huitonut koivunvihtaa pomon kanssa. Tällä hetkellä voidaankin puhua kiintiönuoleskelijoista, jotka ovat osoittaneet lahjakkuutensa lähinnä kalakavereina.

Tasa-arvosta on kuitenkin tässäkin kysymys. Ei sukupuolen suhteen, vaan suhteiden suhteen. Jokaisen hallituspaikalle pyrkivän pitäisi olla samalla viivalla keskenään ja tulla valituksi silkan osaamisensa vuoksi, ei siksi että on mies, ystävä tai veljenpoika.

Tärkeää Suomen menestyksen kannalta on se, että yhtiöiden johdossa ovat parhaat tekijät. Jos näin olisi, olen varma, että joukkoon olisi päässyt pätevien miesten lisäksi myös liuta erittäin kyvykkäitä naisia.

Kiintiön verran tai ei, Suomella olisi kaikki hyvin.

Hulluus on onni

Jokin aika sitten rakas ystäväni ja opiskelijakollegani palautti lähes ikuisuuslainassa olleen Paulo Coelhon kirjani Veronika päättää kuolla. Olin menossa tekemään yövuoroa kahden korttelin päässä kotoani jumputtavaan sedulaan tavallisen sateisena keskiviikkona, joten arvasin tarvitsevani viidelle yksinäiselle tunnille jotakin tekemistä. Nappasin Veronikan mukaani hetken mielijohteesta ja luin sen uudestaan yhdeltä istumalta.

Kirjan päähenkilö Veronika kokee elämänsä merkityksettömäksi ja yrittää itsemurhaa, mutta herääkin mielisairaalassa. Veronikan sydän on kuitenkin vahingoittunut itsemurhayrityksessä pysyvästi ja hänellä on enää alle viikko elinaikaa. Tuon viikon aikana Veronika oppii jälleen arvostamaan jokaista hetkeä, jonka saa olla hengissä.

Tarinassa olisi meillä jokaisella paljon opittavaa. Minulla eritoten. Keskityn liikaa siihen, mitä huomenna, mitä viikon päästä, mitä ensi vuonna, vaikka koko ajan silmieni edessä elämäni on online-tilassa. Sen ajan, jonka käytän surkutteluun siitä, uskallanko, voinko, kehtaanko, pystynkö, voisin käyttää tarttumalla toimeen. Mitä menetettävää minulla muka olisi?

Alkuvuosi on kääntänyt kevään merkityksen uudelleensyntymisen aikakaudesta aivan päälaelleen todelliseksi melankolian jatkumoksi. Minä ja erityisesti läheiseni ovat saaneet kärsiä peräperään rakkaiden ihmisten menetyksistä. Myös huoli läheisteni terveydestä on saanut minut viime aikoina enemmän kuin usein toivomaan, että voisin ottaa kivun vastaan heidän puolestaan.

Synkkää tai ei, elämä jatkuu, koko ajan se rullaa eteenpäin kuin lähihuoltoaseman autopesu tai onko-sinulla-etukorttia-maailman liukuhihna, eikä se pysähdy siksi aikaa kun tahtoisimme upota murehtimaan sen oikkuja. Tosiasiat eivät muuksi muutu, vaikka niitä kuinka pohtisi. Suru on kunnioitettavaa, mutta itsesääli on tarpeetonta. Joskus sen vain tajuaa liian myöhään.

Siispä kliseinen motto, nauti joka hetkestä, pitää edelleen paikkansa. Veronika tarkensi hieman tuota ajatusmallia enemmän itseäni miellyttävään muotoon: antamalla itselleen luvan olla hieman hullu saa vapauden tulla onnelliseksi elämässään juuri parhaaksi katsomallaan tavalla. Eiväthän hullut välitä siitä, mitä muut ajattelevat.